Monikohan teistä kuuluu ihmistyyppiin, johon ainakin ajoittain tunnustaudun kuuluvani: varmisteleviin huolehtijoihin?

Lomalaukun painon jäädessä alle viidentoista kilon olen vähentänyt ehkä yhdet kengät ja parit housut, mutten ikinä toista rasiaa rakkolaastareita, idealsidettä, varalaturia, sateenvarjoa tai kuudetta matkalukemiskirjaa. Ei niin, että uskoisin välttämättä tarvitsevani niitä itse, mutta siltä varalta, jos JOKU tarvitsee. Samasta syystä jään kumppanini (lievähköstä) vastustuksesta huolimatta selvittämään venäläiselle pariskunnalle, että luonnonpuistomaksu on maksettava ENNEN, kuin sinne voi mennä ja huolehtimaan malesialaisnuorukaisen henkisestä hyvinvoinnista korallista saamansa haavan vähäisyyttä vakuuttaen. Tälle ehkä naureskellaan, mutta loppupeleissä rakkolaastari heti tarvittaessa voi pelastaa kahdet lomahermot.

Vastaan alun kysymykseeni: aika moni, ainakin ajoittain. Opettajalla on hyvä suunnitelma A:n lisäksi olla ainakin suunnitelma B. Erityisopettajalla niitä on oltava puoliväliin aakkosia. Yhden toimivuutta vahvistetaan toisella tai se on hylättävä kokonaan ja valittava aivan eri lähestymistapa. Väitän, että merkityksellinen osa erityistä tukea on saada oppilas luottamaan ja uskomaan siihen, että joku todellakin välittää juuri hänen tarpeistaan ja tunteistaan, on valmis puskemaan yhdessä vaikka villiin viidakkoon eikä tule laskemaan häntä millään perusteella läpi ilman sitä vihoviimeistä yritystä.

Oppimiseen tarvitaan kaksi asiaa: itsetuntemusta ja motivaatiota. Jokaisen suunnitelman ja varasuunnitelman sydän on rakennettu niiden ympärille, lempeästi ja päättäväisesti. Tämän saa muistaa keväällä, kun HOJKSit päivitetään.

Istun terassilla, on lämmintä. Vettä sataa. Loma.

Huolehdimme herkästi toisista, heidän hyvästään, tarpeistaan, toiveistaan. Se on kaunista ja hyvää.

Huolehdin lukuvuoden päätteeksi kaiken kuntoon. Huolehdin joulun ja vuodenvaihteen, kaikki valmiiksi. Äsken avasin työpostin, ihan pikaisesti vain. Päätoimittajalta oli viesti. Deadline kolumnille. Sille, joka on kotona. Työkoneella.

Huolehdimme herkästi toisista, heidän hyvästään, tarpeistaan, toiveistaan. Se on kaunista ja hyvää. Olemme ihmisiä. Jostain syystä lentokoneessa happimaski käsketään laittamaan ensin itselle ja sitten auttamaan muita. Siinä on järkeä. Olemme ihmisiä.

Vettä sataa, elämässä kaikki hyvin.

Rauhaa, iloa ja rakkautta tällekin vuodelle. Olemme ihmisiä.

Sari Karjalainen

Kirjoittaja on espoolainen yleisen, tehostetun ja erityisen tuen konsultoiva erityisopettaja sekä erityisopetuksen luottamusmies. Karjalainen on Facebookin Erkkamaikat-ryhmän perustaja ja yksi ylläpitäjistä.