Välillä mietin, miksi on niin vaikeaa joustaa.

Tässä muutama tosielämän esimerkki tilanteista, joissa joustoa ei ole löytynyt.

Keissi 1: Huoltaja pyytää, että hänen kouluakäymätön lapsensa saisi Wilmaan positiivisen merkinnän aina, kun on ollut koulussa, koska tämä kannustaisi lasta käymään koulua.

Keissi 2: Oppilas, jolla ei koulu suju, pyytää päästä oppilaaksi tiettyyn ryhmään, koska siellä olisi kavereita ja sitten ehkä sujuisi paremmin.

Keissi 3: Huoltaja kritisoi koulun ratkaisua siirtää erityis- luokalla ollut oppilas yleisopetukseen, kun tämä siirtyy yläkouluun. Oppilaan verkostoissa ollaan myös sitä mieltä, että erityisluokka olisi oikea paikka oppilaalle.

Tällaisissa tilanteissa vastaus on usein kieltävä: “Ei, emme voi suostua tähän.” Perusteluista yleisimmät ovat se, että ei voi antaa yhdelle erityisoikeuksia tai ettei ole tapana toimia näin. Huoltajaa, varsinkin kritisoivaa sellaista, pidetään hankalana, eikä hänelle haluta antaa periksi. Kapinoivalle oppilaalle ei varsinkaan anneta periksi. “Koska muuten he voittaisivat.”

Minä kysyn: Voittaisivat mitä? Jos koulun toimintaa ohjaa se, ettei kukaan saa ”tahtoaan läpi”, unohtuu helposti, miksi päätöksiä alun perin tehdään: oppilaan edun vuoksi.

On ammatillista vahvuutta myöntää virheensä, arvioida tilanne uudelleen ja muuttaa päätöstä.“ 

Joskus nämä tilanteet eskaloituvat valtataisteluksi. Huoltaja on tyytymätön ja kritisoi lisää. Tilanteet saattavat päätyä lehtijutuiksi, mielipidekirjoituksiksi tai somekohuksi. Oppilas voi oireilla voimakkaammin. Koulussa pitäydytään päätöksessä, vaikka alkaa näyttää siltä, että se olikin väärä. Lopputuloksena kaikki häviävät. Varsinkin oppilas, jonka edun pitäisi olla ensisijainen. Toisinaan lopulta kuitenkin päädytään siihen, mistä koko soppa alkoikin: Oppilas pääsee haluamaansa ryhmään tai joku saa liudan positiivisia merkintojä Wilmaan.

Moni ristiriita alkaa pienestä asiasta, mutta muuttuu valtataisteluksi, kun kumpikin osapuoli kokee, ettei voi enää perääntyä menettämättä kasvojaan. Silloin alkuperäinen kysymys oppilaan edusta unohtuu, ja keskiöön nousee se, kuka voittaa.

Samaan aikaan koulussa opetetaan lapsille muun muassa vuorovaikutustaitoja, joustamista ja tapoja toimia ristiriitatilanteissa rakentavasti. Jos kouluissa pidetään itsepintaisesti kiinni päätöksistä silloinkin, kun ollaan väärässä, mitä se opettaa lapsille.

Tietenkään koulun ei tarvitse suostua kaikkiin oppilaiden tai huoltajien toiveisiin. Joskus kielteinen päätös on perusteltu, eikä haittaa oppilaan etua. Ongelma syntyy silloin, kun päätöstä ei arvioida oppilaan edun mukaan, vaan vältellään päätöksen muuttamista. Viime kädessä valta on kuitenkin koululla. Oppilaan tai huoltajan tahdon mukaan toimiminen on koulun päätös sekin. Koulun aikuisten ei tule lähteä valtataisteluun, vaan löytää ratkaisu, joka palvelee oppilaan etua riippumatta siitä, kuka idean alun perin esitti.

Koulussa voidaan tehdä epäonnistuneita ratkaisuja. Lapsille opetetaan, että virheistä oppii. Koulun aikuisetkin voivat niistä oppia. On ammatillista vahvuutta myöntää virheensä, arvioida tilanne uudelleen ja muuttaa päätöstä.

Ilona Ruiz
erityisluokanopettaja Vantaalla ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii hyväksytyn ja hylätyn arvosanan rajanvetoa yläkoulussa.