Tiedättehän tunteen: katselette koulun päättäjäisissä kukka- ja lahjapakettejaan raahaavaa opettajakollegaa ajatellen, että jossain kohtaa sentään pääsemme vähemmällä.

Erityisopettajan urani alussa oli vielä tarkkisluokkia. Tai no, en ihan varmasti muista, mikä oli virallinen nimitys ryhmälle, jossa oppivelvollisuuttaan suorittivat etupäässä ei-niin-kouluorientoituneet poikalapset, joiden rystyset ja sielu usein olivat känsäisiksi kovettuneet. Ryhmä oli yksi vaativimmista urani aikana, sotaisa keskenään mutta valmis tarvittaessa liittoutumaan taisteluun koko muuta maailmaa vastaan.

Eräs oppilaistani varsinkin on jäänyt mieleeni. Tukka pystyssä tämä väkivahva Jässikkä saapui kouluun, olematta poissa päivääkään tai myöhästymättä kertaakaan. Ilme hänellä oli vihainen, nuoren otsan iho jo uurteille kaivertunut. Monesta asiasta saimme aikaiseksi tahtojen taiston: kannattaako asiat ratkoa nyrkeillä, voiko jokaista tehtävää kutsua saatanan paskaksi tai eri mieltä olevaa helvetin idiootiksi, onko kohtuullista edes hetkeksi istahtaa paikalleen ja jättää muiden asiat muiden asioiksi. Tappeluihin ja niiden selvittelyihin sekoittuivat myös Jässikän veljet, jotka tosin olivat toisen koulun kirjoilla. Väsyneen äidin kanssa asioista keskusteleminen tuntui siltä, kuin olisin vain lisännyt toivottomuutta sinne, missä se jo ennestään vuosi yli kaikkien laitojen. Välillä töihin lähteminen oli itsellenikin vain raskas velvollisuus ja hetkittäin olin varma, että seuraavaksi syksyksi etsin toisenlaisen keinon perheeni elättämiseksi.

Kokenut kollega kävi kanssani työnohjauksellisia keskusteluja neuvoen katsomaan kaiken sälän ohi, syvemmälle ja ymmärtävämmin, sitkeämmin ja rakastavammin. Tajusin nopeasti, että näkkileipäpaketti oli syytä hankkia. Ensimmäisen oppitunnin opetussuunnitelmaksi päätin jutustelun taustamusiikkia kuunnellen ja lukemiseksi vaikka Bilteman luettelon, jos muu ei kiinnostanut. Noiden tuntien aikana opin poikien elämästä heidän muuriensa suojaavan merkityksen ja pelkojensa todellisuuden, mutta myös unelmien arat siiventyngät piiirtyivät näkyviin.  Todella monta näkkileipäpaketillista myöhemmin tuli päiviä, joista puuttuivat tappelut. Vähitellen joulua kohti kuljettaessa opiskelua kohtaan alkoi syntyä varovaisen optimistista asennoitumista ja kevätkaudella oli ihan tavallista, että saimme pidettyä useita oppitunteja päivän aikana. Ei se väännön tarve mihinkään kadonnut, mutta siihen tuli toisenlaisia vipuvarsia avuksi, sisäistä puhetta ja lempeämpi, luottamuksen väri.

Mahdottomat hommat hoidetaan odottaessa, ihmeisiin menee tovi.

Tapasin juuri ennen joulua Lidlin pihalla mainitsemani Jässikän isoveljen, tietysti jo miehen ikäisen ja mittaisen. Tunnistimme välissä olleista kymmenistä vuosista huolimatta toisemme heti ja juttusillehan me rupesimme. Kaveri kertoi, että heillä oli veljesten kanssa yhteinen kivifirma. Mukavasti meni muutoinkin; olivat juuri yhdessä ostaneet äidilleen ja lastensa isoäidille uuden asunnon. Veli sanoi, että ”oli se hyvä, kun jaksoit silloin aikanaan. Vääntää.”

Antaa kollegoiden kantaa pakettinsa, he ovat ne ansainneet. Erkkojen paketeilla on usein pitkät toimitusajat, mutta kyllä ne onkin sitten mukava aikanaan saada.  ”Mahdottomat hommat hoidetaan odottaessa, ihmeisiin menee tovi”.

Hyvää alkanutta vuotta, kollegat. Tavataan maaliskuussa Joensuussa juhlistamassa 90-vuotiasta liittoamme.

Teksti Sari Karjalainen