Monelle oppilaalle uusi lukuvuosi tuo mukanaan uuden ryhmän. Tyypillisesti ryhmät muuttuvat nivelvaiheissa. Eskarista ekalle. Tokalta kolmannelle. Kutoselta seiskalle. Tukea tarvitsevien oppilaiden kohdalla käytetään erityistä harkintaa, kun pohditaan, mikä on oppilaalle paras paikka opiskella.

Joskus oppilaan etu ja käytännön ratkaisu eivät kohtaa. Ihmiset, jotka päättävät oppilaan ryhmästä, eivät välttämättä tunne kyseistä oppilasta, ryhmää tai kouluakaan. Näissä tilanteissa olisi tärkeää tehdä yhteistyötä kentän kanssa, mutta oman kokemukseni ja pienen sosiaalisen median kyselykierroksen jälkeen vaikuttaa siltä, että näin ei aina ole.

Joskus lähikouluperiaatetta käytetään väärin. Huolimatta oppilaan tarpeista, lääkärintodistuksista, huoltajien toiveista tai opettajien suosituksista jotkut oppilaat kierrätetään yleisopetuksen kautta, koska halutaan noudattaa lähikouluperiaatetta. Toisin sanoen oppilas, jolla on massiivista tuen tarvetta, laitetaan yleisopetukseen lähikouluperiaatteen nimissä. Ylimääräiset ryhmänvaihdokset ovat oppilaille kohtuuton kuormitus.

Joskus oppilaan etu ja käytännön ratkaisu eivät kohtaa.

Kun oppimisen tuen järjestelmää uusittiin, diagnoosikeskeisyydestä haluttiin eroon. Oppilaan tuki haluttiin järjestää tarpeen perusteella. Tätä varten käyttöön otettiin pedagoginen arvio ja selvitys, joiden tehtävänä oli kuvata ja perustella oppilaan tuen tarve. Samalla diagnoosit poistuivat pedagogisista asiakirjoista. Tästä huolimatta joissain kouluissa on edelleen erityisluokkia, joihin pääsemiseksi vaaditaan tietty diagnoosi. Jos sitä ei ole, ei oppilas saa paikkaa, vaikka sille olisi tarve. Toisaalla taas diagnoosi määrää ryhmän esimerkiksi akateemisesti taitava autisti siirretään pidennetyn oppivelvollisuuden ryhmään, vaikka oikea paikka olisi yleisopetuksen ryhmä.

Muille vaaralliset oppilaat ovat äkkipikaisia ja väkivaltaisia. He ovat jatkuva uhka muille ja tarvitsevat hyvin vahvaa tukea voidakseen käydä koulua. Tämän profiilin oppilaita tiputellaan ryhmiin miten sattuu. Yksi laitetaan yleisopetukseen, toinen erityisluokalle ja kolmas sairaalaopetukseen. Johdonmukaisuutta ratkaisuissa ei ole.

Kouluakäymättömien kohdalla on monenlaisia ratkaisuja. Hyvässä tapauksessa kouluakäymättömille oppilaille on omia ryhmiä. Toisaalla kouluakäymättömälle ei suostuta osoittamaan erityisluokkapaikkaa ennen kuin tämä näyttää pystyvänsä käymään koulua säännöllisesti yleisopetuksessa.

Joissain kouluissa annetaan vanhemmille valta päättää, mihin ryhmään oppilas sijoitetaan. Taustalla on halu ylläpitää hyvää yhteistyötä, mutta seurauksena voi olla se, että vahvaa tukea tarvitseva oppilas päätyy erityisluokan sijaan yleisopetuksen ryhmään.

Perusopetuslain 3 § määrää, että ratkaisuissa tulee ensisijaisesti huomioida lapsen etu. Miksi näin ei tapahdu? Oppilaan etu tarkoittaa sitä, että kuullaan ja kuunnellaan heitä, jotka oppilaan tuntevat. Kentällä tunnetaan hallintoa paremmin koulutyön arki. Tarvitaan enemmän vuorovaikutusta ja kommunikaatiota, jotta ratkaisu olisi oppilaan edun mukainen ja tukitoimet riittävät.

Ilona Ruiz on erityisluokanopettaja Vantaalla ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii hyväksytyn ja hylätyn arvosanan rajanvetoa yläkoulussa.