Kirjoitin Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen syksyllä 2022. Otin tuolloin kantaa myös oppimisen tukeen ehdottamalla, että tuen tasoista luovuttaisiin ja jäljelle jätettäisiin vain oppimisen tuki sekä hallintopäätös. Oli ilahduttavaa huomata, että hallitus lähti muuttamaan paljon kritisoitua tuen järjestelmää. Hallitusohjelmaan kirjattiin 2023 tavoite oppimisen tuen uudistuksesta. Tavoitteena oli turvata riittävä tuki ja vähentää hallinnollista työtä. “Tuen muodot ovat valtakunnallisesti yhtenäiset, selkeät ja monipuoliset.”

Tuntuu, että nyt on pompattu ojasta allikkoon. Vanhaa järjestelmää kritisoitiin, koska se oli liian monimutkainen, eivätkä oppilaat saaneet sitä tukea, mitä heidän piti saada. Uusi järjestelmä on käsittämätöntä kyllä vielä monimutkaisempi kuin vanha. On uusia käsitteitä, tarkennettuja kelpoisuusvaatimuksia. Kuka antaa mitäkin tukea ja kenelle. Mitä mikäkin tuki tarkoittaa. Opettajat ovat helisemässä muutosten keskellä. Aikaa uudistuksen sisäänajoon ei annettu. Ohjeita ja koulutusta alettiin saada juuri ennen lukuvuoden loppua.

Luvattiin lisää resurssia, mutta se ei ole korvamerkittyä, joten kunnat ovat voineet käyttää lisärahat muihin kohteisiin kuin oppimisen tukeen. Lakiuudistukseen kirjattiin ryhmäkohtaiseen tukeen mitoitus, joka käytännössä tarkoittaa 3 tuntia viikossa 25 oppilaan ryhmää kohden. Se on noin 10% peruskoululaisen viikkotuntimäärästä. Monessa kunnassa tämä on toteutunut jo aiemmin, joten lisäresurssia ei joihinkin kouluihin ole osoitettu lainkaan. Määrä ei myöskään ole riittävä, koska jos oppilas tarvitsee jatkuvaa tukea esimerkiksi opetuskielessä, ei häntä juurikaan auta, että 10% oppitunneista on ylimääräinen aikuinen ryhmän käytettävissä. Näin ollen tavoite riittävästä tuesta ei toteudu.

Uusi järjestelmä on käsittämätöntä kyllä vielä monimutkaisempi kuin vanha.

Eniten ihmettelen ryhmäkohtaista tukea. Koulutuksissa korostettiin sitä, että se ei kohdistu yksittäiseen oppilaaseen, vaan sen sijaan tuki kohdistetaan ryhmän tarpeisiin. Jokainen ryhmä koostuu yksilöistä, ja näiden yksilöiden tarpeista syntyy tarve tuellekin. Viime kädessä kyseessä on yksilöistä lähtevä tuen tarve, mihin viittaa myös opetuksenjärjestäjien vaatimus oppilaskohtaisesta kirjaamisesta.

Lakiin kirjattiin, että ryhmässä saa olla enintään viisi oppilasta, jotka saavat vahvaa oppilaskohtaista tukea. Näihin kuuluvat ne oppilaat, jotka saavat yli 50% erityisopettajan tukea sekä erityisluokkien oppilaat. Oppilasrajoitus koskee kategorisesti kaikkia näitä, vaikka kyseisen aineen tunneilla ei tuen tarvetta olisikaan. Varsinkin yläkoulujen taito- ja taideaineiden ryhmissä erityistä tukea tarvitsevat oppilaat ovat saaneet tilaisuuden integroitua isoon ryhmään. Tämä johtaa pahimmillaan entistä pahempaan segregaatioon, vaikka koulujärjestelmämme on pyrkinyt inklusiiviseen, kaikille yhteiseen kouluun jo 30 vuoden ajan.

Miksi ei voi vain olla yksi tuki: oppimisen tuki ja sitä annetaan sille, joka sitä tarvitsee sellaisella toteutuksella, joka edistää oppimista ja koulunkäyntiä.

Ilona Ruiz
on erityisluokanopettaja Vantaalla ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.
Hän tutkii hyväksytyn ja hylätyn arvosanan rajanvetoa yläkoulussa.