Koulunjohtaja Kauko oli opettajani ala-asteella. Teknisissä töissä tein löylykauhan.  Kahvaan ei meinannut löytyä sopivaa materiaalia. Ope nosti hyllyltä haljenneen vanhan  puutuolin jalan. Se oli koivua ja siitä tulisi hyvä. Pieni halkeama kauhan päähän jäi, mutta  minä en siitä välittänyt, koska opettajan mielestä kauhasta tuli hieno. Vuosien päästäkään  minua ei häirinnyt halkeaman lisääntynyt irvistely. Muistin siitä Kaukon ja heitin lisää vettä  kiukaalle. 

Nuoruuden porteilla sain siirron B-orkesterista A-orkesteriin. Edessä oli levytys ja  seuraavana kesänä konserttimatka Amerikkaan. Palautin intoa puhkuen nuottini  junioriorkesterin kapellimestarille. Nuotit saatuaan hän sanoi, ettei olisi minua vielä  päästänyt, koska en ollut valmis. En ollut tarpeeksi hyvä. Muistan elävästi kuinka into  vaihtui suruun ja pettymykseen. Kuin olisi ilmat tyhjennetty. 
Ensimmäisenä erityisopettaja-vuotenani veimme oppilashuollon väen kanssa oppilaita  melontaretkelle. Kanootissa parinani oli puhumaton, pieni seiskaluokkalainen.  Yöretkemme viimeinen koski oli vähän kuohuvampi, kuin pari aikaisempaa. Kohina kuului,  mutta uomaa ei enää edessä näkynyt. Mieleeni iskostui melontakaverini taukoamaton  pelonsekainen laulu: ”Nyyyt meee kuollaaan!” Kanoottimme ei kaatunut.

Mieleeni iskostui melontakaverini taukoamaton  pelonsekainen laulu: ”Nyyyt meee kuollaaan!” Kanoottimme ei kaatunut.

Ohkolan entisessä neulomossa oli koulumme ja nuorisopsykiatrian yhteinen musiikkitila.  Siinä tilassa minä opin eniten oppilailta, vaikka pääsääntöisesti tehtäväni olikin opettaa.  Opin, ettei masentuneiden nuorten kanssa kannata treenauttaa House of the rising sun  -tyyppisiä kurjuuden kuvauksia. Opin, että yhdensormen koskettimet on mahtava soitin  bändisoitossa ja että joskus peruskompin opettamisessa tempoa pitää nopeuttaa eikä  hidastaa. 

Opetin aikoinaan sairaalakoulussa myös tietojenkäsittelyä. Tunnit oli perjantaiaamuisin ja  yhdeltä tytöltä ei vakioasettelumallin kirjoitusharjoittelu ottanut luonnistuakseen. Ryhmä  oli pieni ja tästä tytöstä olin oppinut, että oli viisasta antaa hänen rauhassa herätä ennen  lempeää patistelua päivän teemaan. Tuo aamu oli tavanomaista vaikeampi eikä  käynnistyminen meinannut onnistua lainkaan. Syyn kuulin hennolla vain minulle  tarkoitelulla äänellä. Oppilas avasi puuskassa olleet kätensä esitellen sormien runsasta  vapinaa sanoen, ettei tykkää uudesta lääkityksestä, kun se saa hänen kätensä tällaiseksi. 

Jonotin vuosia sitten Red Hot Chili Peppersin keikalle muutaman muun tuhannen fanin  kanssa. Romakkaääninen ”Kato Saatsi!” kuului takavasemmalta. Aikuinen, iso mies käveli  kohti ja mietin puoli sekuntia onko kaikki hyvin, kunnes näin hymyn ja paiskasimme kättä  entisen oppilaan kanssa. Tämä kaikenlaista nähnyt poika ja loistava muusikonalku oli  rikkonut minun fyysisen koskemattomuuteni joitakin vuosia aikaisemmin. Vaihdoimme  kuulumiset ja päivitimme molempien omat soittopuuhat ennen yhteisen suosikin aloitusta.  Meillä oli ollut tapana soittaa yhdessä mm. Otherside -kappaletta. Sekin kuultiin sinä  iltana. 

Onnekkaimmat saavat tehdä työtä, jossa kohtaamisten ketju vaikuttaa oman elämän  lisäksi toisten elämään.  

Hyvää jatkoa toivottaen

Erityisluokanopettaja Mika Saatsi on erityiskasvattaja ja työnohjaaja.
Voit lukea lisää Mikan ajatuksia osoitteessa http://karjalahipsteri.com/blog/