“Käyttäytykkää nii, että kehtaa sanua, kenenkä penikoita ootte.”

“Käyttäytykkää nii, että kehtaa sanua, kenenkä penikoita ootte.”

Kevätlukukauden loppumisen ja kesäloman lähestymisen huomaa paitsi auringonpaisteesta, myös siitä, että oppilaat käyvät kovin levottomiksi. Tuntuu, että jatkuvasti saa olla selvittelemässä jotakin episodia, istuttaa oppilaita puhuttelussa, soitella lähes päivittäin jonkun kotiin ja sopia verkostopalavereita jos minkäkinmoisilla kokoonpanoilla. Niin kovin kuin itse sosiaalisesta mediasta pidänkin ja jonkinmoista riippuvuuttakin siihen aika ajoin tunnen, paljon se tuo myös ikäviä lieveilmiöitä mukanaan.

Fiilisteltiin ja nostalgioitiin työkavereiden kanssa muuan päivä sitä, kuinka helppoa ja mutkatonta elämä ja asioiden hoitaminen oli meidän nuoruudessamme. Ei ollut kännyköitä eikä tietokoneita. Elektroniikkapelien ja Commodore 64:n pelien parissa ei viitsinyt iltakausia notkua, mukavampaa oli pelata naapuruston kaveriporukan kanssa pihalla nelimaalia, konkkasta tai nurkkajussia tai ottaa osaa koulun telinevoimistelukerhoon tai kuoroon.

Koulun jälkeen mentiin suoraan kotiin, tehtiin läksyt ja syötiin, sen jälkeen joku kavereista jo pimpottikin ovikelloa ja sitten mentiin. Keittiön pöydälle oli tapana jättää lappu äidille. Ainoat yhteydenpitokanavat kavereihin olivat lankapuhelin tai käsinkirjoitetut kirjeet. Jos koulussa oli päivällä sovittu jokin yhteinen meno illaksi, siitä pidettiin kiinni ja paikalle mentiin, oli mikä tilanne tahansa. Nykyisin on aivan liian helppoa laittaa viime tingassa viesti, etten jaksa kautta viitsi tulla paikalle. Tekemistä piisasi aina vaikka kuinka paljon ja jos lähitienoon kaverit olivat muualla menossa, aika kului vallan mainiosti itsekseenkin touhuillen. Vanhemmat tiesivät, missä oltiin menossa ja keiden kanssa. Eikä tullut mieleenkään hölmöillä, koska alakerran tiukka täti tai parhaan kaverin isä olisivat nuhdelleet töppäilyistä siinä missä omat vanhemmatkin.

”Koko kylä kasvattaa”-mentaliteetti toimi, vaikka kaupungissa asuttiinkin.
”Koko kylä kasvattaa”-mentaliteetti toimi, vaikka kaupungissa asuttiinkin. Eikä siinä ollut kenenkään mielestä mitään pahaa, vaikka toistenkin lapset puhuteltiin, päinvastoin. Perjantai-iltaisin oli suurta juhlaa, kun ostettiin äidin kanssa lähikaupasta sipsipussi ja katsottiin saunan jälkeen Bill Cosby Show ja Dallas. Niin, tai paistettiin parhaan ystävän kanssa jommankumman luona vohveleita ja nauraa kikateltiin tyttöjen juttuja. Oi niitä aikoja.

En missään nimessä vastusta sitä, että kehitys kehittyy ja tekniikka mahdollistaa koko ajan entistä monipuolisempia juttuja. Välillä sitä vaan pysähtyy miettimään, kuinka hyvin asiat omassa lapsuudessa ja nuoruudessa olivat, vaikka sen ajan meno lähinnä kampakeraamiselta ajalta nykynuorten mielestä kuulostaakin. Olisi varmaan todella raskasta olla nyt 15-vuotias.

Näiden nostalgisten muisteloiden lomasta toivotan kaikille jäsenillemme ja lukijoillemme oikein aurinkoista kevättä ja loman odotusta!

Katja Kauniskangas
päätoimittaja