Hetkiä

Hetkiä

Olenko muistanut sanoa sinulle esikoiseni, että olet minulle rakkainta maailmassa? Miten ylpeys keinahtelee sisälläni, kun istumme olohuoneen sohvalla ja iloinen puheensoljuntasi täyttää talon. Olet juuri aloittanut opintosi kohti unelma-ammattiasi ja innostuksesi valaisee väsyneen.

Ja samoin sinä, nuorimmaiseni. Kompuroit itsenäisen elämäsi alkumetreillä ja uskot epäonnistuvasi kaikessa. Istut pääsykoekirjat sylissäsi ja keräät pirstaleista oppijan minäkuvaasi kevään valintakoerääkkiin. Minä kuulutan paiskautuvalle ovelle, ettei ihmisen arvoa mitata pääsykoepisteissä, enkä näe lapsessani epäonnistujaa, vaan yhden maailman ihmeistä. Ja minäkin kiroan ensikertalaiskiintiön.

Elämämme on hetkissä kiinni. Yhtenä nautit aamukahvia, toisena ohjaat ambulanssia kotiovellesi. Ei meitä näin saisi kohdella, riepotella jo ennestään maahanlyötyjä?

Alamäki alkaa aina alusta. Ensin se lyö kasvoille, sitten korvalle ja toisellekin, repii hiuksetkin päästä. Lopulta konttaat polvet ja sielu verillä ja anelet uikuttaen armoa. Eikä sekään riitä.

Sinä lapseni neurologian tehotarkkailussa hymyilet heikkona: ”Tullakseen asiantuntijaksi täytyy olla kokemusasiantuntija”. Sairaalan sängyn tyyny on hiestä märkänä ja kevään auringonsäteet tuupertuvat sairaalan harmauteen. Minä karjun mielessäni: ”Ei minun lapsestani!”

Omistan pääkirjoitukseni paremmalle huomiselle.

Omistan tämän pääkirjoituksen vahvoille ja heikoille rakkaillemme. Omistan sen äideille ja isille. Omistan kirjoituksen uskonsa menettäneille ja maahan jääneille. Omistan tämän vakavasti sairastuneille ja syyttömänä vammautuneille. Omistan pääkirjoitukseni paremmalle huomiselle.

23.4.2017 Jyväskylässä, Henrin ja Kristan äiti

Merja Koivisto
päätoimittaja