Ylpeästi erkkamaikka

Ylpeästi erkkamaikka

Aloitin opinnot Joensuun yliopistossa kolmekymmentä vuotta sitten suoraan armeijasta päästyäni. En juurikaan tiennyt alasta mitään, mutta pian erkka vei mukanaan. Joensuun pieni koulutusohjelma vaikutti siihen, että oman vuosikurssin lisäksi myös muut opiskelijat tulivat tutuiksi. Paljon hienoja, eri-ikäisiä ja erilaisia tyyppejä.

Rekisteröimme Poikkeuksen ja sain olla mukana Tuunaisen, Ihatsun ja kumppaneiden kanssa koulutusohjelmaa kehittämässä laitosneuvostossa. Tie vei SOOL:n varapuheenjohtajaksi ja lopulta yliopiston hallitukseen. Opin, että asioihin voi vaikuttaa paremmin käärimällä hihat, kuin narisemalla kahvilassa.

Nyt takana on pitkä työura pääosin sairaalaopetuksessa. Ammattina on ollut sairaalareksin työ Tuusulan Kellokoskella. Psykiatrian murros on pitänyt huolen siitä, että muutos ja jatkuva kehittäminen on tullut tutuksi. Tullessani Kalliomaan kouluun oppilaat tulivat kouluun nuorisopsykiatrisilta osastoilta – tällä hetkellä lasten- ja nuorisopsykiatrisesta avohoidosta.

Olen saanut olla oman alueen vaativan erityisen tuen kehittämisen lisäksi mukana valtakunnallisessa sairaalaopetuksen ja myöhemmin VIP-verkoston kehittämisessä. Kaikessa kehittämisessä, sieltä omista opinnoista alkaen, olen ymmärtänyt sen miten tärkeitä ne muut ihmiset ympärillä ovat. Aivan kuin erityisopettaja jokapäiväisessä työssään huomaa, tuloksia saa parhaiten silloin, kun ympärillä on muitakin tähtiä loistamassa. Yksinäisyys uuvuttaa ja puuduttaa. Vertaisten kanssa saamme parempia tuloksia – oli sitten kyse koulutyö tai sen kehittäminen.

Erityisopettajat ovat nykykoulun kivijalka ja tutka koululaisten hyvinvointiin. Suurimmassa osassa kouluja tämä ymmärretään ja hyviä ammattilaisia osataan arvostaa työssään ja näkemyksissään myös opetuksen järjestäjän taholta.

Kun puhutaan nykykoulun ongelmista, puhutaan usein siitä, ettei erityispedagogista tietämystä ole tavallisilla opettajilla riittävästi. Kaivataan toisaalta koulutusta ja apua meiltä erityispedagogiikan ammattilaisilta ja toisaalta huhuillaan sen perään, että inkluusioideologian mukana luokissa lisääntyneet erityisoppilaat joku hakisi pois koulusta tai ainakin opettamastani ryhmästä, jotta ”voisin antaa opetustani, kuten ennenkin”.

Olen saanut kiertää vuosien varrella paljon kouluissa ja olen nähnyt lukuisia hyvin toteutettuja kunnan ja koulujen kolmiportaisen tuen malleja. Silti edelleen kipuillaan erityisopetuksen ja yleisopetuksen kesken. Joskus erityisopettajat joutuvat kantamaan ja kannattelemaan oman työn lisäksi toisia kollegoita ja tuntemaan syyllisyyttä siitä, että erityisen tuen tarvitsijoita on koulussa enemmän, kuin resurssein voidaan järkevästi hoitaa.

Minun ideaalikoulussani on myös luokkamuotoista erityisopetusta. Varsinkin vaativan erityisen tuen oppilaiden opetusta kehittettäessä pitäisi rohkeasti myöntää, ettei vät kaikki oppilaat mitenkään voi pärjätä isoissa ryhmissä.

Kävimme perheen kanssa vierailemassa appiukon luona. Hänen puolisonsa kertoi lukeneensa Torey Haydenin Lapsi muiden joukossa -kirjan. Hän liikuttui siitä kertoessaan ja osoitti kunnioituksensa minulle ja vanhimmalle erkkaa opiskelevalle pojalleni. ”Kyllä te teette niin arvokasta työtä!”, hän sanoi. Se tuntui hienolta ja oikealla tavalla ylpeältä.

Voi kuinpa osaisimme riittävästi kertoa työstämme. Erityisopettajan työ ansaitsee tulla nähdyksi, oikein ymmärretyksi ja osaamisemme ylpeästi tunnustetuksi.

 

Mika Saatsi
Erityisluokanopettaja ja työnohjaaja Mika Saatsi on Erityiskasvatus-lehden uusi kolumnisti.
Voit tutustua häneen lisää ja lukea enemmän hänen ajatuksiaan osoitteessa http://karjalahipsteri.com