Pandemia on on yrittänyt opettaa meille toivonmenettämisen kykyä. Olemme reilun kahden vuoden aikana joutuneet toteamaan kangastuksiksi luulot ja lupaukset. Juuri kun epäilimme, että poikkeusajat taitavat jäädä taakse, uusi aalto kerta toisensa jälkeen sai meidät takaisin koronarutiineihin.

Jälleen kerran olimme toiveikkaita paluusta uuteen normaaliin. Ehkä ensi kesän jälkeen voisimme aloittaa uuden lukuvuoden ”normaalisti”. Samalla hetkellä toivon pilkahdukset peittyivät mustien sotapilvien taakse. Maailmankuvamme lyötiin rikki Ukrainassa. Tuttu ja turvallinen olikin vain naamio, jonka luulimme tuntemamme.

Pienet lapset elävät hetkessä. He hakevat aikuisten katseista ja sanoista turvan ja toivon. Olenko minä turvassa? Nuoruusikäiset suuntautuvat aikuisuuteen ja etsivät paikkaansa. Globaali maailma on heille todempaa kuin meille. Siksi sotakin tulee lähemmäs. Millaiseen maailmaan olen astumassa?

Aikuisuuden taakka on ymmärtää asioita monitasoisemmin. Joka neljännellä suomalaisella on sukujuurien kautta arpikudosta kotiseutujen jättämisestä. Evakkouden jäljet kantavat useiden sukupolvien yli. Osa on tiedostettuna, osa on piilossa tiedostamattomissamme. Ajattelen suomalaisten vankan auttamisenhalun kumpuavan juuri näistä omista lähikokemuksistamme.

Opettajan tehtävänä on olla turvallinen aikuinen ja luotettava lapsen kasvun ja kehityksen peili. Pandemia-ajan opettajat ovat joutuneet opettelemaan kriisityön perusteita arjessa. Ole rauhallinen. Kerro faktoja. Kuuntele huolia. Auta sanoittamaan vaikeita asioita. Auta näkemään vaikeuksien yli. Ylläpidä rutiineja.

Tuo toivoa.

Työ erityisen ja tehostetun tuen oppilaiden kanssa on toivon tuomista ja toivon luomista. Osaamistason haarukointia, vahvuuksien löytämistä ja niiden päälle rakentamista. Huoltajien rauhoittelemista ja kollegoiden kuuntelemista.

Ammatillisuuden perusprinsiippinä on se, ettemme sekoita omaa persoonaamme liiaksi työrooliimme. Työrooli on turvatyyny, joka laukeaa negatiivisissa vyörytyksissä ja suojaa meidän sisintämme. Ammattiroolimme ei kuitenkaan voi olla jotain muuta, kuin mitä itse oikeasti olemme. Falskius näkyy kauas ja oppilaat ovat taitavia naamioiden pudottelijoita.

Omasta työhyvinvoinnista huolehtiminen korostuu kriisien keskellä.

Omasta työhyvinvoinnista huolehtiminen korostuu kriisien keskellä. Jotta voin tuoda toivoa, minun täytyy itse uskoa siihen. Meidän on paljon helpompi puhua oppilaiden tarvitsemista tukitoimista ja hyvinvointialueelle siirtyvien opiskeluhuoltopalveluiden kehittämisen kauhuskenaarioista, kuin omasta jaksamisestamme.

Toivon tuojat kaipaavat huolta ja huolehtimista. Poikkeuksellisten aikojen keskellä pelkkä vertaistuki ei riitä, vaan tarvitsemme konkreettisia toimia työhyvinvointiin ja jaksamiseen. Näitä ovat vaikkapa opettajia tukeva johtaminen, koulutus ja säännöllinen työnohjaus sekä osaamisen lisääminen ammatillisuuden ja omien rajojen terävöittämiseen.

Itsekin voi itseään auttaa. Rajoita uutisvirtaa, mutta tiedosta mitä on käynnissä. Tee itsellesi tärkeitä asioita rakkaittesi kanssa. Elä elämää. Käy konsertissa ja teatterissa. Vältä vihaa ja tee sopu turhista riidoistasi.

Oppilaat tarvitsevat kouluun aikuiset, jotka jaksavat tuoda toivoa huolien keskelle. Jos meiltä loppuu toivo, emme voi auttaa.

Mika Saatsi
Erityisluokanopettaja Mika Saatsi on virkavapaalla sairaalakoulun rehtorin työstä Tuusulassa. 

Voit lukea enemmän hänen ajatuksiaan osoitteessa http://karjalahipsteri.com