Moro! Mä olen Harry. Kumiankka Lontoosta. Spursin väreissä. Tulin tähän paljuun ensimmäisenä ja tiedän jo oikeastaan kaiken meidän paljusta, perheestä ja uimisesta. Jäin pienenä orvoksi ja mut adoptoitiin tänne Jokelaan. Iskä sanoo, että olen reipas ja auttavainen. Opin nopeasti talon tavoille ja osaan uida sulavasti. Mua ei paljoa tarvinnu kouluttaa. Iskä on heti alusta pitäen antanut mun uiskennella ihan missä vaan. Se herättää aamulla ja kertoo milloin mennään uimaan ja milloin nukkumaan. Ruokailut hoidetaan aina yhdessä saman pöydän äärellä.

Pauli tuli paljuun mun jälkeen. Iskä sanoo, että se on Hampurin iloisimmasta ja suvaitsevimmasta kaupunginosasta. No en tiijä, musta lammas pääkalloineen ja hirvee sähläri. Siinä on kyllä ollu iskällä töitä. Huh-huh! Kaveri viuhtoo menemään ihan suunapäänä. Kovalla tuulella kurvailee ittensä nurin ja vetää vettä sisäänsä minkä ehtii. Oon sitä mieltä, että jossain toisessa paljussa, jonkun toisen aikuisen kanssa Pauli ei olis ikinä pärjänny.

Iskä aloitti sen kanssa samalla tavalla, kun munkin. Kyseli ja kuunteli. Ja Paulilla juttua riitti. Jestas, mikä elämäntarina. Boheemit vanhemmat, eikä mitään rajaa, milloinkaan. No sit iskä aloitti sen oman kuiskaamisensa. Ja tää on nyt tärkeetä: Se ei huutanu sille, vaikka Pauli itte rääky. Iskä oli rauhallinen, puhu selkeästi ja hiljaa, ja jotenkin se onnistu kääntämään Paulinkin volyymin siedettävälle tasolle. No okei, vieläkin kun se innostuu, niin eihän siinä ole mitään rajaa. Se tykkää kurvailla ja kaatuilla. Silti iskä sinnikkäästi sen kääntää pystyyn ja puristaa vedet pihalle. Silittää, puhuu rauhallisesti ja vielä kannustaa ja kehuu sen keulimisia. Mullekin iskä opetti, että kyllä Pauli tietää mitä se ei osaa. Ei sille niistä tartte koko ajan meuhkata.

No loppukesällä ja yllättäen meidän paljuun tuli vielä Ylva. Sateenkaaritukalla. Eihän se raukka pysynyt pystyssä ollenkaan. Pari senttiä pääsi kerrallaan ja sit nurin. Itku päälle, mut ei mitään puhetta. Eikä sillä oo ollu kavereita enää vuosiin. Istunut vaan jossain ylähyllyllä yksinään ja kammannut sateenkaariharjastaan. Täysin ilmeetön, eikä ottanut mitään kontaktia keneenkään meistä.

Jestas, että meidän iskällä on lehmän hermot.

Äiti yritti ensin samalla reippaustaktiikalla, mikä toimi Paulille, mut ei mitään. Tuntu, että Ylva vetäytyi entistä enemmän omaan kumiinsa. Joku vois sanoa, että se on draamaqueen, mutta minusta näytti kyllä, ettei sillä yläpäätänsä ole hyvä olo milloinkaan. Mut iskä auttoi Ylvaakin. Puhu sille kauniisti ja rauhallisesti. Minusta näytti, ettei Ylva kuuntele, murjottaa vain sarvi vinossa. Jestas, että meidän iskällä on lehmän hermot. Kerta kerran jälkeen se auttoi Ylvan pystyyn. Käänsi sarvea vähän oikealle ja painoi harjaksia vasemmalle. Aluksi se ui viisi senttiä ja kaatu. Sitten meni kymmenen. Ja sit ei menny yhtään. Tätä jatku emmätiedä miten pitkään…

No pikkuhiljaa Ylva oppi. Se alko uida enemmän meidänkin kanssa. Ja nyt musta tuntuu, että se on alkanut hymyilemään. Toki se vieläkin kaatuilee ja arkailee. Mut paljun kaikki laidat on jo tullu tutuksi. Se uskalsi itse asiassa uida veden vaihdon jälkeen ihan reunoja pitkin, vaikka vettä oli niin paljon, että kun iskä ja äiti vaihtoi molemmat asentoa, niin vesi pärskyi yli. Ylva oli rohkeimpana sitä kuohua kattomassa.

Itse asiassa musta tuntuu, että Ylva on saanut Paulinkin rauhallisemmaksi. Että ehkä kaikki ei olekaan vain iskän ansiota. Meillä muillakin voi olla jotain merkitystä. Me otetaan se mukaan ja käydään yhdessä lämpömittarillakin.

Ottakaas kuulkaa tekin näin uuden paljuilukauden alkaessa mallia meidän iskästä. Ei tää oo vain luonne- tai temperamenttikysymys. Kyllä sustakin voi tulla ihan hyvä kumiankkakuiskaaja. Sellainen, joka tekee vielä ihmeitä meille vähän erikoisimmille kuminaamoille.

Mika Saatsi
Erityisluokanopettaja Mika Saatsi on erityiskasvattaja ja työohjaaja.
Voit lukea enemmän hänen ajatuksiaan osoitteessa http://karjalahipsteri.com/blog/