Vaalien läheisyyttä mittaa tällä hetkellä erityisesti suomalaisen peruskoulun kehittämispuheiden määrä. Hyvinvointialueet imaisivat soten ja kuntien kehittämisen keskiöön jää opetus. Uusi eduskunta tulee taatusti nostamaan opetuksen kehittämisen yhdeksi kärkihankkeista. Matkaa vaaleihin vielä on, mutta esimerkiksi syys-lokakuussa Hesarin sivuilla koulusta, inkluusiosta ja kolmiportaisesta tuesta kirjoitettiin yli 30 kertaa. Iloitsen ihmisten kiinnostuksesta koulua kohtaan, mutta olen huolissani muutamasta asiasta.

Valtaosa kehittämispuheesta on merkittävän negatiivispainotteista. Opettajakunnasta kumpuava huolipuhe on varmasti totta, mutta mitkä kaikki asiat ovatkaan rikki. Ainakin huolenaiheet näyttävät saavan palstatilaa hyvin. Mitä enemmän draamaa, sitä varmemmin läpi. Ajan henki vaatii isoja klikkiotsikoita.

Haasteet ja kehittämiskohteet ovat osaltaan valtakunnallisia, mutta kokonaiskuvassa helposti unohtuu, että meillä on Suomessa kouluja ja koulukulttuureja, jotka ovat toisistaan kovin kaukana. Itä-Helsingin teemat eväti Lapinlahdella näyttäydy samalla tavalla. Mediassa huolet helposti puristuvat samanlaisiksi.

Valtakunnallisen koulutuspolitiikan vahvuus on se, että opetussuunnitelmat ja opetus on tasalaatuista. Silti meidän pitää osata asettaa huolipuheet oikeisiin raameihin ja miettiä myös täsmäkehittämistä kokonaisuudistusten rinnalle.
Koulun kehittäjinä kaikki tunnustautuvat asiantuntijoiksi. Kaikkihan ovat käyneet koulun. Erityisen hanakasti tuntuvat yhdyspintojen asiantuntijat sote-kentältä ja eläkkeeltä neuvovan mitä kouluissa pitäisi tehdä ja mikä on vialla.

Koulun kehittäjinä kaikki tunnustautuvat asiantuntijoiksi.

Mielestäni koulun kehittämisessa keskeisinä moottoreina pitää olla koulutuspolitiikan asiantuntijat opetushallituksesta opettajanhuoneisiin. Hitaasti kääntyvää koululaitosta ei voida poukkoillen ohjailla styyrpuurista paarpuuriin käsijarrukäännöksellä.

Erityisen tuen lasten koulunkäynti muodostaa oman saarekkeensa, jossa kokemus ei kehittämispuheissa vilahtele. Tietämättömyys ohjaa seuraamaan julkista keskustelua ja koulun klikkiotsikot saavat peräänsä huutomerkin. Tietämättömyydellä ja luulopuhein en halua kolmiportaista tukea ja opiskeluhuoltoa kehitettävän.

Meidän erityisopetuksen ammattilaisten tehtävä on tuoda realismia kehittämisfantasioihin. Asiat ei mene kuntoon vain kuria ja rangaistuksia koventamalla. Koulunpito vaatii yhteistä arvopohjaa ja erilaisuuden hyväksymistä. Koko perusopetuksen kehittämisen ytimessä pitäisi olla vanha erityispedagoginen viisaus: Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia.

Kaksi omaa kehittämisehdotustani haluan minäkin nostaa keskusteluun. Ensinnäkin meidän pitää saada oikeaan arvoonsa oppilaiden oman äidinkielen ja oman uskonnon opetus. Ne eivät ole vain rehtorin kiusaksi lukujärjestyspalettiin keksittyjä oppiaineita. Molemmat opettajaryhmät tekevät valitettavan yksin työtään ilman suurta kiitoksen sanaa ja mahdollisuutta vaikuttaa omiin työolosuhteisiinsa. Se on merkittävä korjattava asia.

Oppilaiden näkökulmasta asia on fataali. Jos ei osaa omaa äidinkieltä, ei muu koulunkäyntikään tule sujumaan. Jos ei tunne oman kielensä ja kulttuurinsa ydintä, ei opi arvostamaan erilaisuutta ympärillään. Ihminen kaipaa ymmärrystä siitä kuka ja mikä hän on. Juuriltaan irtirepäistynäkin.

S2-opetus, opettajien tukeminen ja työn merkityksellisyyden näkeminen on toinen huomiota kaipaava osa peruskoulun kehittämiseen. S2-ope on koulun ensimmäiset kasvot. Uuden maan ymmärryksen antaja ja yhteiskuntaan opastaja. Itse opetus sisältöineen ja suomen kieleen sisään ajamisineen on tärkeää. Mutta lopulta S2-opettaja on paljon, paljon enemmän. Ehkä ukrainan pakolaisten aalto auttaa meidän ymmärtämään tämän tärkeän peruskoulun osa-alueen suuren merkityksen entistä paremmin.

Mika Saatsi
Kirjoittaja on erityisluokanopettaja on erityiskasvattaja ja työnohjaaja.
Voit lukea enemmän hänen ajatuksiaan osoitteessa http://karjalahipsteri.com/blog/