Oppimis- ja kasvurauhaa

Oppimis- ja kasvurauhaa

Lapsi raivoaa ja huutaa. Tavarat lentävät. Lapsen tunnekuohu ottaa valtaansa kuin luonnonvoima, jota lapsi ei pysty itse hallitsemaan. Tunteet vievät. Toinen lapsi katsoo hiljaa eteensä. Ei reagoi, katse ei tunnu tavoittavan. On vaikea päätellä, onko silmien takana vastaanottajaa. Nämä molemmat tilanteet ovat arkea lapsiasiavaltuutetun vieraillessa laitoksissa ja kouluissa. Meille aikuisille tämä herättää hämmennystä, ehkä pelkoakin.

Havaintoani ei ole vielä mahdollista todistaa tutkimustiedolla, mutta arjen empiirinen kokemus antaa paljon viitettä seuraavasta: yhä suuremman osan lapsista on vaikea keskittyä pitkäjänteiseen työskentelyyn, tunnereaktiot ovat suuria, itsesäätelykyky ei kehity riittävästi. Tavatessani tutkijoita eri puolilta maailmaa olen ottanut aiheen keskusteluun viime aikoina. Havainnot tuntuvat olevan samansuuntaisia.

Lasten ympärille on kehittynyt hurja vyöry virikkeitä ja monentasoisia aistiärsykkeitä. Monien eri teknologioiden käyttö jo pienestä, lähes vauvasta, alkaen tuntuu liittyvän yhtälöön. Havainto on sinänsä looginen. Lapsen aivot mukautuvat, ne sopeutuvat sille viriketasolle, jota niille useita tunteja päivässä tarjoillaan. Lapsi addiktoituu. Kirjasta sivun lukeminen keskeytyksettä voi olla vaativaa, sillä hyperlinkkiä ei ole odotettavissa, liikkuvaa kuvaa ei ole palkintona sivua kääntäessä. Tylsää.

Työterveyslaitoksen Kunta10-tutkimus vuodelta 2016 kertoo karusti kouluväen arkikokemuksista. Erityisopettajat ja koulunkäynninavustajat tuovat esille lasten väkivaltaisen ja uhkaavan käytöksen yleisyyden. On kehittymässä uusi normaali.

Mikä neuvoksi? Olisi helppo todeta, että koulun työrauhaa pitää parantaa lisäresurssien saamisella aikuisten työhön – tekeviä käsiä ei toki ole varmasti liikaa. Mutta ensin on mietittävä, mitä lasten koulukasvuympäristölle teemme. Muutoin riskinä on, ettei vuotavaa venettä korjata kunnolla, vaan ainoastaan paikataan tilapäisesti. Jos koulusta tulee viidakko, eivät siellä jaksa lapset, eivät aikuiset.

Tutustuin jokin aika sitten uutuuttaan hohtaneeseen kouluun. Minulle kerrottiin, miten hienosti eri toimijoita oli osallistettu tilojen suunnitteluun. Lapsetkin olivat päässeet toivomaan haluamiaan. Toiveissa oli muun muassa kylpyläosasto. Kylpyläosastoa ei rakennettu, mutta paljon oli avointa tilaa ja lasia. Siitäkin osattiin olla ylpeitä. Arkkitehti oli päässyt toteuttamaan itseään.

Kouluun tutustuessamme keskusteluun liittyi erityisluokanopettaja. Hänellä kokemukset olivat hieman muuta kuin tähän asti kuultu. Tilat olivat vaativat tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriöistä sekä eritasoisesta aistiherkkyydestä oireileville lapsille. Se, mikä oli vaativaa lapsille, oli luonnollisesti vaativaa opettajille.

Oppimisympäristöjen suunnittelussa tarvitaan pedagogista ja didaktista osaamista, kehityspsykologiaa, lapsilähtöisyyttä. Onnistuneet konseptit täytyy saattaa laajasti kuntien tietoon ja epäonnistuneista ratkaisuista on uskallettava puhua. Valtakunnan opetushallinnon on tärkeää antaa tätä koskevaa informaatio-ohjausta koulutuksen järjestäjille.

Havaintoni muun muassa on, että toimintaterapeutit ovat liian vähäisesti mukana koulun tilojen käytössä. Yhdessä suurimmista kaupungeistamme tämä oli tehty oikeastaan mahdottomaksi tilapalveluiden vuokrakäytänteiden takia. Lapsi kulkee toimintaterapiaan, vaikka toimintaterapian pitäisi integroitua osaksi lapsen oppimisympäristöä.

Entäpä oppimisympäristöjen digitaalistuminen? Aihe on vaikea, eikä lainkaan mustavalkoinen. Juuri siksi siitä onkin uskallettava puhua nykyistä enemmän – nykyistä kriittisemmin.

Yhdessä koulussa perehdyin lasten maantieteen projektiin. Oppilaat olivat tutustuneet aihepiiriin ja opettajat olivat olleet pikemminkin oppimisen mahdollistajia, kannustajia, oppimisilmapiirin luojia, relevanttien kysymysten herättäjiä. Kuulosti erinomaiselta, uuden opetussuunnitelman kirjaukset olivat tulleet sanasta todeksi. Projektin lopputuotoksiin tutustuminen oli enemmän kuin kiinnostavaa. Se oli jopa pysäyttävää.

Lapset kertoivat avoimesti ja rehellisesti projektin etenemisestä. Tavoitteena oli ollut sähköisten ”lopputöiden” tekeminen ja tässä digiaineistojen hyödyntäminen. Yhdellä ryhmällä laitteet olivat toimineet huonosti. Toinen ryhmä oli tehnyt työn yhden vanhemman työpaikalla ymmärtääkseni edeltävästä syystä. Kolmas ryhmä oli kadottanut esityksensä tallennuksessa tai pilvipalvelussa ilmenneiden ongelmien takia. Neljäs ryhmä oli lopulta luopunut sähköisestä esityksestä ja ottanut käyttöön liimapuikon ja kartonkia. Sitkeyttä oli ehkä opittu.

Oleellista oli sisältökin. Yksi ryhmistä oli yltänyt aika loisteliaaseen esitykseen. Esityksessä oli visuaalista ilmettä ja otetta. Oppilaat olivat myönteisesti ylpeitä ja heistä oltiin ylpeitä. Kovinkaan montaa ei tuntunut häiritsevän se, että esityksen käsikirjoitus oli Tähtien Sota -elokuvasta hahmoja myöten. Kaasu-planeetasta kertominen oli alkanut poikia kyllästyttää, jolloin oli keskitytty tuttuun viihteeseen. Luovuutta oli opittu.

Kiintoisaa oli tutustua esitykseen, jossa lapset kertoivat usean desimaalin tarkkuudella erinäisistä kemiallisista reaktioista. Ymmärtääkseni kemiaa he eivät olleet vielä koulussa opiskelleet. Desimaalien lisäksi lapset eivät paljoakaan osanneet kertoa. Huomasin lähteeksi Wikipedian. Ainakin Copy-Paste-toiminto oli opittu.

Todistinko kaaosteoriaa vai syväoppimista? Laadukkaita kirjoja en huomannut yhdenkään ryhmistä käyttäneen. Koulun vieressä olevassa kirjastossa ei oltu käyty aineistoihin tutustumassa.

Väitteeni on, että perusopetusta pitäisi rauhoittaa.

Väitteeni on, että perusopetusta pitäisi rauhoittaa. Lapsille on taattava enemmän kasvu- ja oppimisrauhaa. Lapset ottavat digiloikkaa, mutta samaan aikaan oppimistulokset heikkenevät ja lasten eriasteinen oireilu tuntuu lisääntyvän.

Suomen opetushallinto tekee parhaansa. Siitä minulla ei ole epäilystäkään. Rohkeutta on silti tunnistaa ja ennakoida, mitkä tarpeet ovat ylitse muiden.

Hallitus on ottanut digiloikan, jonka myötä perusopetukseen koulutetaan noin 2500 digitutoropettajaa. Satsaus on useampia kymmeniä miljoonia euroja muutamien vuosien aikana. Toivon tämän olevan viisas investointi. On eittämättä selvää, että esimerkiksi oppimispelien hyödyntäminen voi tuoda merkittävän tuen lapsen oppimiselle jo varhaiskasvatuksesta alkaen. Ja voihan olla, että kuvaamani esimerkit ovat niitä, joita digitutoropettajat pystyvät viisaasti ohjastamaan parempaan.

Jään pohtimaan, mitä saataisiin aikaan, jos erityisopettajat ja erityisluokanopettajat saisivat keskittyä paremmin työhönsä ja koulun oppimisympäristön kehittämiseen. Saataisiinko enemmän oppimis- ja kasvurauhaa muun muassa tehostettua ja erityistä tukea vuoden 2016 syksyllä saaneille yli 90.000 oppilaalle?

Tuomas Kurttila
lapsiasiavaltuutettu

Tuomas Kurttila on suomalainen hallintotieteiden ja teologian maisteri, joka on toukokuusta 2014 lähtien toiminut Suomen lapsiasiavaltuutettuna. Hän on aiemmin työskennellyt Suomen Vanhempainliiton toiminnanjohtajana sekä opetus- ja kulttuuriministeriössä. Kurttilan määräaikainen virkakausi on viisivuotinen.