Itku - oletko sinä itkenyt työsi vuoksi? Minäkin olen.

Itku – oletko sinä itkenyt työsi vuoksi? Minäkin olen.

Vastavalmistuneena luokanopettajana sain vastuulleni suuren yhdysluokan. Luokassa oli oppilas, jolla oli vaikea dysfasia. Poika oppi tyydyttävästi, jos tehtäviä eriytti reilulla otteella ja ujutti opetukseen toimintaa, ja kiinnostavia aihealueita. Koulussa homma toimi, mutta kotona läksyt jäivät tekemättä ja opittu unohtui.

Kutsuin vanhemmat koululle. Äiti tuli. Seisoa tönötti koulun portaiden juurella ja ilmoitti, että viitisen minuuttia olisi aikaa. Olemus oli hyökkäävä, hihansuissa lehmänpaskaa. Pikakelasin opettajankoulutuksen demoja: Ei tästä ollut tenttiä! Rohkaistuin kysymään äidiltä, miten lapsi lukee läksyjä kotona. Äiti murahti, että joka kerta, kun poika lukee väärän äänteen, hän lyö tätä kärpäslätkällä. Hyvin toimii – remakka nauru.

Lapsen tarina oli traaginen: oppimisen- ja koulunkäynnin vaikeuksia, luokan kertaaminen, kiusaamista, väkivaltaista käytöstä ja masentuneisuutta. Kotona vanhemmat ajautuivat eroon. Eron jälkeen äiti marssi luokkaani ja ilmoitti avioeron olleen minun syytäni. Olin vaivannut heitä liikaa lapsen asioilla ja sekoittanut parisuhteen. Illalla itkin urani ensimmäiset itkut.

Illalla itkin urani ensimmäiset itkut.

Opettajan työssä tunteita kuohuttavat oppilaiden vaikeudet, riipaisevat taustat, huoltajien välinpitämättömyys tai vanhemmuuden puuttuminen. Oman mausteensa päiviin tuovat heterogeeniset ryhmät, työn vaatimustaso ja tehtävien määrä. Työyhteisö sopeutuu säästöihin, erilaisiin työkavereihin ja työtapoihin. Henkilöstö sopeutuu persoonallisiin johtamistapoihin ja alati ympärillä muuttuvaan maailmaan.

Opetussuunnitelmatyö ja uusi opiskeluhuoltolaki pakottaa meitä miettimään oman työyhteisömme toimintakulttuuria ja arvoja. Pohdimme toimintaamme, huoltajien ja oppilaiden osallisuutta. Miten hyödynnämme ympäröivää yhteiskuntaa ja sidosryhmien kanssa tehtävää yhteistyötä? Mitä minä olen valmis muuttmaan?
Lapsen ja nuoren ympärillä on pataljoona ammattilaisia. Oppilas on heidän keskellään yksinäisempi kuin koskaan ennen. Sosiaalinen media pursuaa lasten ja nuorten kysyviä kuvia. Hyväksytkö sinä minut? Kelpaisinko joukkoon? Haluaisitko kuulla, mistä haaveilen ja mikä pitää minut pinnalla? Tukinetti ja päivystävät puhelinvastaajat hukkuvat avunhuutoihin. Lapsen ja nuoren kanssa työskentelevän aikuisen on osattava pysähtyä, kohdata ja kuunnella. Aikuisten on kirjaamisen lisäksi sisäistettävä yhteiset tavoitteet ja tehtävä yhteistyötä. Vaikeista asioista on puhuttava ja keinoja etsittävä. Se ei maksa mitään.

Vaikeista asioista on puhuttava ja keinoja etsittävä. Se ei maksa mitään.

Opetin sinua, perusopetukseen integroitua punasukkaista Asperger -tyttöä yli kymmenen vuotta. Eräällä oppitunnilla motivaatiosi oli kateissa. Kehotin luokkaa pistämään kirjat syrjään ja keskustelimme lopputunnin asenteen merkityksestä. Muut oppilaat lähtivät välitunnille. Sinä jäit hiljaisena istumaan paikallesi. Rauhan laskeuduttua luokkaan katsoit minua silmiin ja kysyit: Tiedätkö sinä, millaista on olla yksin? Tiedätkö Merja, niin kuin näkymätön. Minä tiedän, että muut eivät halua minua mukaan. Miksi minä olen tällainen, kun haluaisin olla samanlainen? Minä haluaisin kuolla.

Sen jälkeen nousit, etsit netistä koskettavan itsemurhaviestilaulun ja kuuntelutit sen minulle, vapisevalla opettajalla. Tyttö kuiskasi: Tiedän, että parempaa on tulossa, mutta minä en jaksa odottaa.

Siinä minä istuin. Takki tyhjänä homeisessa koulussa, lähikouluperiaate johtotähtenä. Silmieni edessä oppilas, joka oli oppinut erityisopettajansa ohjauksella puhumaan tunteistaan. Kelasin pikakelauksella, mitä olisin voinut tehdä enemmän, miten kohdata paremmin. Kuka sen jokapäiväisen kiireen loi, joka oli tuonut silmieni eteen sumun, jonne sinä hetkeksi katosit.

Tuo tyttö otti minuun yhteyttä viime kesänä Facebookin kautta. ”Kuule ope. Muistatko minut? Olen vieläkin hengissä. Sain kesäkuussa ajokortin ja mulla on poikaystävä. Käyn erityisammattikoulua ja aion hankkia ammatin. Merja, mulla on kaikki hyvin.”

Kasvoin kymmenen senttiä. Ajoittain lehmänlannassa tallottu itsetuntoni nousi mittoihinsa, ollakseen uljaasti valmiina uudelleen tallaukseen. Tuona hetkenä tiesin kohdanneeni. Itkin.

Merja Koivisto