Hyvinvoinnin ja  syrjäytymisen  poluilla

Hyvinvoinnin ja syrjäytymisen poluilla

Waltserin artikkeli pohjautuu lokakuussa 2017 hyväksyttyyn väitöstutkimukseen, joka käsitteli rikoksenuusijan elämänkulkua ja hyvinvoinnin rakentumista eri elämänvaiheissa. Tutkija haastatteli tutkimusta varten 14:ää hieman yli kolmekymmentävuotiasta miestä, joiden elämässä oli tai oli ollut vaihe, joka sisälsi runsasta päihteiden käyttöä, rikosten tekemistä ja useita vankilatuomioita. He edustavat ryhmää, joka usein määritellään syrjäytyneiksi ja tarkoitukseni oli selvittää, millaisissa tilanteissa ja tapahtumasarjoissa heidän omat syrjäytymisen ja hyvinvoinnin kokemuksensa ovat syntyneet. Tässä artikkelissa kirjoittaja keskittyy siihen, mitä he kertoivat kokemuksistaan koulussa. Tutkittavat ovat pääsääntöisesti käyneet peruskoulunsa ennen vuotta 1998, joten esimerkiksi kolmiportaisesta tuesta ei heidän kouluaikanaan ole vielä ollut puhetta ja erityisopetukseen siirto onkin tarkoittanut heidän tapauksissaan fyysistä siirtämistä erityisluokkaan.

Koulukokemuksia
Haastateltavani menivät kouluun mielellään ja koulunkäynnin aloitus tarkoitti liittymistä toivottuun vertaisryhmään. Erityisen hyvinä kokemuksina nostettiin esiin pääsy samaan kouluun kavereiden ja sisarusten kanssa. Ongelmia alkoi kuitenkin ilmetä pian ja vaikeuksia koettiin sekä kaverisuhteissa ja koulun sääntöjen noudattamisessa että oppimisessa. Kaverisuhteiden ongelmat tarkoittivat tappeluihin ajautumista ja sekä kiusaajana että kiusattavana olemista. Koulun säännöistä vaikeaksi osoittautui etenkin paikallaan istumisen vaatimus, joka tuntui itseään vilkkaiksi luonnehtineiden haastateltavien mielestä mahdottomalta. Oppimisen pulmien koettiin johtuvan osaksi siitä, ettei jaksettu keskittyä ja opiskella pulpetissa. Oppimista vaikeuttivat myös vaikeudet muilla elämänalueilla, jotka kuormittivat mieltä ja purkautuivat koulussa sopimattomina toimina. Tavallinen oli myös kokemus siitä, että koulussa kivaa ja palkitsevaa oli taito- ja taideaineiden mahdollistama tekeminen. ”No ne oli kaikki, ne oli hyviä, missä pääs toteuttamaa itteesä, ni niissä olin sitte hyvä, että.. Ja jossa ei tarvinnu paikoillaa olla, ni…”

Kaverisuhteiden ongelmat tarkoittivat tappeluihin ajautumista ja sekä kiusaajana että kiusattavana olemista.

Vahvasti tuetun peruskoulun valmiudet toiselle asteelle
Aiemman tutkimuksenkin perusteella tiedetään, että sosiaalisten taitojen puute yhdistettynä heikkoihin oppimistuloksiin on erittäin huolestuttava yhdistelmä ajatellen koulupolulla etenemistä ja toisen asteen koulutukseen kiinnittymistä. Tutkimusjoukostani vain yksi sai toisen asteen käytyä heti peruskoulun jälkeen. Peruskoulun kävivät kaikki, mutta toisen asteen opintoja ei aloitettu tai ne keskeytettiin ensimmäisen vuoden aikana. Tosin ne, jotka kävivät koulua laitoksesta käsin, jatkoivat koulunkäyntiä täysi-ikäistymiseen asti, eli jonkin matkaa toista vuotta. Toinen aste jäi aloittamatta tai kesken erilaisista syistä: ei nähty koulunkäyntiä merkityksellisenä, ei löytynyt omaa alaa, ei uskottu omiin mahdollisuuksiin ja ei kyetty itsenäisesti sitoutumaan koulunkäyntiin. Lisäksi päihteet ja rikokset näyttelivät jo suurta osaa nuorten elämässä ja koulunkäynti jäi sivuosaan. Moni myös koki, että vahvasti tuettuna käyty peruskoulu ei antanut valmiuksia toimia toisen asteen oppilaitoksessa suurissa oppilasryhmissä ja ilman jatkuvaa aikuisen tukea. Tiedämme, että pelkän peruskoulun varassa on Suomessa vaikea työllistyä. Toisen asteen koulutuksen puuttuminen on vakava syrjäytymisuhka paitsi siksi, että tarvittavaa ammatillista osaamista ei saavuteta, myös siksi, että esimerkiksi ammattikoulutuksessa opittavat yleiset työelämätaidot jäävät oppimatta.

Erityisopetukseen siirtäminen oli tutkittavilleni epämieluisa ja epäoikeudenmukaiseksi koettu tapahtuma.

Eipä auttanu niitten keinot sillonkaa…
Kaiken kaikkiaan yhdeksän haastateltavaa oli peruskoulun aikana siirretty erityisopetukseen. Kaikki siirrot tarkoittivat siirtämistä luokkamuotoiseen erityisopetuksen pienryhmään ja näin ollen siirtymistä pois omasta yleisopetuksen ryhmästä. Erityisopetukseen siirtäminen oli tutkittavilleni epämieluisa ja epäoikeudenmukaiseksi koettu tapahtuma. Tapahtumahetkellä siirron syistä ei olla oltu tietoisia tai syyksi on oletettu jokin oma ominaisuus tai yksittäinen tapahtuma. Siirto on tuntunut rangaistukselta ja usein niin, että rangaistus on annettu väärin perustein. Haastatteluhetkellä, kun tutkittavat pohtivat tapahtumia aikuisina, viranomaiset saivat toimilleen hieman enemmän ymmärrystä, mutta lapsena ei näiden toimien taustoista oltu tietoisia. Seuraavankaltainen tilannekuvaus on aika tyypillinen tulkinta tapahtumien kulusta: ”Mut sit tota mä jouduin tota tarkkailuluokalle. Mä jouduin sinne sen takii varmaa ku tota mä olin yksin luokassa ja sillä opettajalla oli aina purukumia tuossa, niinku täs vetolaatikossa. Ja ku mä avasin sen laatikon, ni se opettaja tuli saman tien ja… No sitte sinä päivänä mä siirryin tarkkailuluokalle. Et mä olin niinku väärin toiminu siinä.” Sitten, kun erityisopetuksen ryhmässä on käyty koulua jonkin aikaa, se koetaan mukavammaksi ja tarkoituksenmukaisemmaksi kuin yleisopetuksen ryhmässä oleminen. Suhde opettajaan on toimivampi ja konfliktit toisten oppilaiden kanssa vähenevät. Akateemisten taitojen suhteen koulunkäyntiä erityisluokassa kuitenkin kuvataan haasteettomaksi ja helpoksi.

Samanaikaisesti koulussa tapahtuneiden ikävien käänteiden kanssa muutoksia tapahtui myös tutkittavien perheissä. Useimmat asuivat äitinsä, äidin puolison ja mahdollisten sisarusten kanssa. Perherakenteissa tapahtui muutoksia, kun syntyi lisää sisaruksia tai äidin puoliso vaihtui. Lisäksi muutoksia aiheutui lastensuojelutoimenpiteiden seurauksena. Haastateltavistani yhdeksän perheeseen on kohdistettu lastensuojelutoimia ennen heidän täysi-ikäiseksi tuloaan. Toimet ovat yleensä myös voimistuneet ajan kuluessa. On siis siirrytty tukiperhetoiminnasta sijaiskotiin tai perhekodista koulukotiin. Näidenkin toimien taustalla tutkittavat itse näkivät oman toimintansa tai omat ominaisuutensa. Vasta aikuisena nähtiin, että oma perhe on ollut jossain määrin kykenemätön huolehtimaan lapsista ja taustalla ovat pitkälti olleet vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat. Näin ollen lapsena ja nuorena koetut sijoitukset ja siirtämiset erilaiseen asuinympäristöön on koettu rangaistuksena omista teoista tai ominaisuuksista, kuten koulussa tapahtuneet siirrotkin.

Voidaan todeta, että sekä koulutusjärjestelmämme että lastensuojelun toimijat ovat tunnistaneet haasteellisessa tilanteessa elävät perheet ja lapset ja puuttuneet tilanteisiin niillä keinoilla, joita on ollut käytettävissä. Kehityksen suuntaa ei tutkimusjoukkoni kohdalla ole ainakaan lapsuus- ja nuoruusiässä saatu kääntymään toivotunlaiseksi. Toteutetut toimet ovat aiheuttaneet negatiivisia tunteita, kuten pelkoa, häpeää ja katkeruutta ja näin kasvattaneet tarvetta kapinoida ”järjestelmää vastaan”. ”Eipä auttanu niitten keinot sillonkaa” totesi eräs haastateltava, joka oli haastatteluhetkellä vankilassa ja takana oli kymmenen vankilatuomiota, joiden hän ei myöskään olettanut auttavan häntä pois päihde- ja rikoskierteestä. Sekä koulun että lastensuojelun toimenpiteiden koettiin kohdistuneen lapseen tai nuoreen itseensä. Vaikka voimme asiantuntijoina olettaa, että muitakin toimenpiteitä on tapahtunut ja interventiot lienevät usein olleet kokonaisvaltaisempia, on lapselle tai nuorelle jäänyt tilanteesta kokemus, jossa häntä rangaistaan näillä toimenpiteillä.

Erityispedagogin on tärkeää tarkastella marginaaleja ja saada näin tietoa ilmiöistä, joita valtaväestöä tutkimalla olisi vaikea lähestyä.

Positiiviset ja negatiiviset tunne-elämykset hyvinvoinnin rakentajina
Olin tutkimuksessani erityisen kiinnostunut siitä, miten subjektiivisen, eli koetun hyvinvoinnin kokemukset syntyvät erilaisissa elämäntilanteissa. Käytin tämän selvittämiseksi ns. Dieneriläistä mallia, jossa hyvinvoinnin nähdään rakentuvan positiivisista ja negatiivisista tunne-elämyksistä. Hyvinvoinnin rakentumista positiivisten tunnekokemusten valossa tarkastellessani havaitsin, että iloa tuottavat tapahtumat ja omista taidoista kumpuava tyytyväisyys aiheuttavat subjektiivista hyvinvointia, joka voi rakentua arjen tapahtumissa. Mentäessä kohti onnellisuuden kokemusta mukaan tulevat sosiaaliset aspektit ja onnellisuuden kokemus liittyy pitkäaikaisiin hyvin toimiviin ihmissuhteisiin. Käytännössä siis lapsi kokee iloa, tyytyväisyyttä ja ylpeyttä vaikkapa kitaran soittamisesta ja siinä oppimastaan uudesta vaiheesta. Onnellisuuden kokemus syntyy, kun hän saa tähän liittyvää arvostusta merkitykselliseksi kokemaltaan ihmiseltä. Negatiiviset tunne-elämykset puolestaan rakentuvat niin, että yksittäiset tapahtumat aiheuttavat syyllisyyden, häpeän ja surun tunteita. Jos kohtelu näissä tilanteissa koetaan erilaiseksi kuin vertaisten kohtelu, syntyy katkeruuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Viimeksi mainitut ovat tutkimukseni mukaan hyvinvoinnin kannalta haitallisimpia. Käytännössä vaikkapa epäonnistuminen kaverisuhteen ylläpidossa johtaa riitoihin ja tappeluihin, näistä seuraa huolta ihmissuhteiden menettämisestä ja mahdollisesti rangaistuksia, jotka voidaan kokea epäoikeudenmukaisina. Edellisen kaltaiset tapahtumaketjut nostavat keskeiseen asemaan sen vuorovaikutuksen, jonka myötä lapsen ja nuoren kokemus tilanteista syntyy. Se myös korostaa vuorovaikutustaitojen opettamisen merkitystä, mikä onkin esimerkiksi opetussuunnitelmassa nykyisin huomioitu.

Tutkimukseni kohdejoukko edustaa hyvin marginaalista ryhmää, jonka kohdalla moni asia on elämänkulun aikana sujunut huonosti. Valtaosa koululaisistamme ei kohtaa samanlaisia vastoinkäymisiä. Uskon kuitenkin, että erityispedagogin on tärkeää tarkastella marginaaleja ja saada näin tietoa ilmiöistä, joita valtaväestöä tutkimalla olisi vaikea lähestyä.

Teksti Katariina Waltzer

Katariina_140_140Katariina Waltzer on kotoisin Kotkasta. Hän muutti Joensuuhun opiskelemaan erityisopettajaksi 1990. Valmistuttuaan Katariina työskenteli yläkoulun erityisopettajana vuoteen 2004, jolloin hän siirtyi Joensuun yliopistoon Erityispedagogiikan laitokselle määräaikaisiin opetustehtäviin. Näitä tehtäviä hän on hoitanut yhden vuoden taukoa lukuun ottamatta, vaikka työpaikka nykyisin onkin Itä-Suomen yliopiston kasvatustieteen ja psykologian osasto. Joensuun kampuksen erityispedagogiikan yksikössä koulutetaan erityisopettajia, erityisluokanopettajia ja varhaiserityiskasvattajia. Katariina Waltzer työskentelee yliopisto-opettajana. Hän on ollut ollut mukana myös kansainvälisissä opettajien täydennyskoulutushankkeissa Kosovossa, Etiopiassa ja viimeisimmäksi kouluttamassa saudi-arabialaisia opettajia Suomessa.


Kuva Unsplash.com