Millä ilimeellä töihin tännään?

Millä ilimeellä töihin tännään?

Muutama vuosi sitten tapasin rovaniemeläisen kasvatustieteen tohtorin, Tanja Äärelän, ja kuulin hänen väitöstutkimukseensa pohjautuvaa luentoa. Se oli vaikuttava kuten Tanjakin. Hän oli haastatellut nuorisovankeja heidän peruskouluaikaisista kokemuksistaan. Väitöskirjan osuva nimi on ”Aika palijon vaikuttaa minkälainen ilime opettajalla on naamalla”.

Tanjan väitöskirjassa haastatellut nuoret olivat jo vaille vapautta ja yhtä vaille kaikki olivat koulupudokkaita joko jo peruskoulun tai viimeistään toisen asteen aikana. Innokkaina koulun aloittaneet lapset muuttuivat vuosien saatossa joko ”perityn mallin” tai muutoin kasautuneiden ja ratkomatta jääneiden ongelmien myötä konfliktialttiiksi teineiksi. Heidän roolinsa koulumaailmassa ennusti jo varhain yhteiskunnallista syrjäytymistä. Taitekohta useimmilla oli yläkouluun siirtyminen.

Uusimmassa nuorisobarometrissa selvitetään ensimmäistä kertaa nuorten kokemuksia oppimisesta koulusta riippumattomissa ympäristöissä, kuten harrastuksissa ja työelämässä. Koulun tehtävänä näyttäisi edelleen olevan yleissivistyksen, oppimaanoppimisen ja tavoitteellisen työskentelyn taitojen rakentaminen. Koulun ulkopuolella, nuoret kokevat oppivansa sosiaalisia taitoja, suvaitsevuutta, päätöksentekoa ja kriittistä ajattelua eli sitä sosiaalista pääomaa, jolla työelämän murroksesta tulisi selvitä. Viimeisten PISA-tulosten perusteella suomalaiset nuoret selviävät OECD-maiden vertailussa vielä ikätovereihinsa nähden hyvin, mutta huolenaiheina on pidettävä rajulla kiihtyvyydellä heikkenevää lukutaitoa sekä heikosti koulussa menestyvien määrän suhteellista lisääntymistä. Samoin osaamiserot kantaväestön ja maahanmuuttajanuorten välillä ovat merkittäviä, kuten ovat myös alueelliset ja sosioekonomisen taustan sekä sukupuolen vaikutukset tulevaan koulutustasoon. Peruskoulu ei enää kykene siihen, mihin se kykeni alkuaikoinaan: takaamaan takamatkalta lähteville lapsille muiden kanssa yhtäläisiä mahdollisuuksia omiin tulevaisuuden valintoihinsa.

Koulua on hyvä kehittää. Kehitettäessä istutaan ja pidetään palavereja, osallistutaan luennoille, verkkokoulutuksiin, opitaan hallitsemaan digitaalisia välineitä ja sovelluksia. Kehitettäessä aikuiset pohtivat, sopivat käytänteitä ja tuskailevat. Jokin ei toimi, ei täsmää. Huono omatunto vaivaa, epämääräinen velvollisuuksien verkko kiristää ohimoita. Aika kuluu tulipalojen sammuttamisissa ja jälkivartioinnissa. Huolta huonosti voivasta koululaisesta välitetään huoltajille perhepalavereissa ja Wilmassa, kiikutetaan oppilashuollon asiantuntijalle, hoitotaholle tai lastensuojelun vaihtuville työntekijöille. Velvollisuus ja riittämättömyys läpsivät erityispedagogiikan ammattilaista kummallekin poskelle.

Kolmekymmentä vuotta koulussa toimineena uskon, että kaaokseen on olemassa ratkaisu.

Kolmekymmentä vuotta koulussa toimineena uskon, että kaaokseen on olemassa ratkaisu. Sen osasivat kertoa myös Tanjan väitöskirjaan haastattelemat nuorisovangit.  Opettajan aika. Aika  tarkoittaa mahdollisuutta pysähtyä, kuunnella, olla oikeasti läsnä ja puhua pienistä toivonkipinöistä. Hiiteen, minun luvallani, kaikki muu tärkeä.

Kysyt: ”Joo! Mutta millä ajalla?”

Jokaisen yhteissuunnittelupalaverin, tiimimiitingin, koulutuksen ja jokaisen kehittämisseminaarin tulisi osaltaan pystyä antamaan vastaus kysymykseesi. Muutoin se on turha.

Teksti Sari Karjalainen

Kirjoittaja on espoolainen yleisen, tehostetun ja erityisen tuen konsultoiva erityisopettaja sekä erityisopetuksen luottamusmies. Karjalainen on Facebookin Erkkamaikat-ryhmän perustaja ja yksi ylläpitäjistä.