Kerran viel

Kerran viel

Katselin hanhiaurojen lentoa kotini taivaalla. Suunta oli arktisille alueille, koilliseen. Ei siitä niin kauan ole, kun suuntana oli lounas ja ikivihreät rantaniityt. Muinaiset suomalaiset antoivat tähtitaivaamme nauhamaisena näkyvälle kirkkaimmalle kohdalle nimen Linnunrata juuri tästä syystä: lintujen muuttomatkat näyttivät kulkevan sitä reittiä. Koska tuolloin maapallon muodosta oli toisenlainen käsitys kuin nykyisin, lintujen arveltiin matkaavan taivaankannen ja maan yhtymäkohtaan talvea ja nälkää karkuun – siitä lintukoto.

Linnuilla ja opettajilla on yhtäläinen vuodenkierto

Linnuilla ja opettajilla on yhtäläinen vuodenkierto. Siinä, missä muilla vuosi alkaa tammikuusta, alkaa se meillä loppukesästä ja päättyy kesän alkuun. Välitila on lintukoto: aika ja paikka, jolloin levätään hitaammin hengitellen. Läkähtymisen tunne on pahimmillaan näillä viikoilla: maailma on saatava valmiiksi. Jussiin mennessä yöunet alkavat rauhoittua ja ruokaillessaan muistaa jo pureskella suuannoksensa. Aamulla herätessä ei ensimmäisenä pamahda päähän jokainen velvollisuus ja hampaita harjatessa eivät hartiat ole korviin nostettuina. Se tuntuu mukavalle.

Maassa on meuhkattu vuosityöajasta ja facessa on kuulemma menossa #opekevät. Olen seurannut keskustelua, ja välillä olen tosissani ihmetellyt, että tähänkö tasoon suomen ammattisivistäjät rimansa haluavat laskea. Se, että teemana on ollut vuosityöaika ja sitä varten aloitetut kokeilut, on nostattanut valtavasti vihaista puhetta. Itse teemaa tärkeämpänä pidän sitä tunnetta, joka on konsultaatio- ja luottamusmiestyöni myötä tullut vastaan erityisesti viimeisten neljän – viiden vuoden aikana. Työhömme on istutettu jatkuva uudistuminen ja vastuullemme asioita, jotka ovat liian isoja yhden ammattiryhmän kannettaviksi. Olemme rutistuneet kiireen rattaisiin, kietoutuneet epämääräisten vaatimusten ja odotusten kuristavaan nailonverkkoon ja kätemme hamuavat naskaleita, jotta pääsisimme ylös jäisestä virtaavasta avannosta takaisin kohti sitä, mitä varten olemme kouluttautuneet ja mitä rakastamme: kohtaamaan tukea tarvitsevat lapset ja nuoret rauhassa, opettamaan heitä ja heille elämän peruskauraa ja vahvistamaan jokaisessa tunnetta itsensä arvokkaaksi kokemisesta.

Menneeseen ei ole paluuta, mutta jokainen muutos ei ole tarpeellinen eikä varmasti jokainen ole myöskään mahdollisuus. Meillä on edelleen maailman tehokkain, tuottoisin ja toimivin opetusjärjestelmä. Se perustuu sille ajatukselle, että opettajat kokevat oman ammatillisen autonomiansa sisällä voivansa oikeasti tehdä työtään rakkaudella. Meitä ei ole vara näännyttää kyynisyyden rajamaille raivoisasti harjaamaan aamuisin ikenemme rikki. Jos koskaan, niin viimeistään nyt on hyvä tehdä itselleen lupaus: minä teen hyvin sen, minkä teen, mutta maailmaan en pelasta kuin lapsi kerrallaan.

Jokaiselle ideanikkarille hallitusneuvotteluissa, opetusvirastoissa, opetushallituksessa ja kaikissa sidosryhmissä tulee nyt tärkeä tiedotus: opettajille ei voi laittaa yhtään lisähommaa. Jos laittaa, ne lapset jäävät pelastamatta ja maikat eivät palaa lintukodostaan.

Hyvät lukijani, kiitos yhteisistä vuosista. Lopetan nämä kolumnihommat tähän kirjoitukseen. Oli tärkeää ja opettavaista saada kirjoittaa juuri teille, Erityiset. Älkää unohtako tehdä sitä lupausta itsellenne. Tykkään teistä.

Sari Karjalainen

Kirjoittaja Sari Karjalainen on espoolainen yleisen, tehostetun ja erityisen tuen konsultoiva erityisopettaja sekä erityisopetuksen luottamusmies. Karjalainen on Facebookin Erkkamaikat-ryhmän perustaja ja yksi ylläpitäjistä.